Kurssitestaaja Kaasinen

Juttu on julkaistu ensim­mäisen kerran asiakas­leh­des­sämme keväällä 2024.

Jani Kaasinen tutustui yhden illan ajan kansa­lais­opiston kursseihin. Joensuun tuoreelle sivistys- ja hyvin­voin­ti­joh­ta­jalle liikunta ja käsillä tekeminen ovat tärkeää vasta­painoa työlle.

Aloit­taessaan sivistys- ja hyvin­voin­ti­joh­tajana Jani Kaasinen toivoi pääse­vänsä tutus­tumaan kansa­lais­opiston toimintaan. Järjes­timme asian ja kutsuimme Kaasisen testaamaan kursseja yhden illan ajaksi.

Miesten pilates­tunti on jo alkanut, kun Kaasinen ennättää sateen ja viiman läpi Papin­kadun opisto­ta­lolle. Liikun­ta­salin lattialla makailee 11 miestä. Tai ei pelkästään makaile, vaan puuha näyttää melko raskaalta. Kaasinen nappaa jumppa­maton telineestä ja pääsee mukaan tekemään kroko­tiilin leuat ‑nimistä liikettä, jossa kyljellään maaten jalat napsut­te­levat toisiaan vasten kuin suutaan availevan kroko­tiilin suu.

– Pilatek­sessa käydään kaikki lihakset läpi. Se tekee hyvää liikku­vuu­delle, ryhmän ohjaaja Tero Väänänen kertoo.

Väänänen näyttää liikkeitä ja juoksen­telee välillä ympäri salia korjaa­massa miesten asentoja.
– Muistakaa hengitys. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos.

Raskaalta näyttävien liike­sar­jojen jälkeen tehdään pieni rentou­tus­har­joitus, jonka jälkeen ohjaaja lupaa, että loppu tehdään täysillä. Salista poistuu tyyty­väisen näköisiä miehiä.

– Tämä oli mielen­kiin­toinen kokemus, Kaasinen sanoo.
– Oli raskas­takin, mutta hanka­linta oli muistaa hengitys.

Väänäsen mukaan hengit­tä­mi­sestä ei kannata ottaa stressiä.
– Silloin kun itsekin aloitin, se oli kaikista vaikeinta.

– Pääasia että hengittää, Kaasinen toteaa.

Pajan tuoksu on kuin kotiin tulisi

Pilates­tunnin jälkeen suuntaamme Raate­kankaan puuvers­taalle. Kaasinen tarkas­telee tiloja hyväk­sy­västi.

– Tämä on minulle tutumpi sektori. Jo pelkästä pajan tuoksusta tulee semmoinen olo kuin kotiin tulisi.

Verstaalla opiskellaan sähkö­ki­taran valmis­tusta Henri Pesosen johdolla.
– Päivisin opetan lapsia. Tämä on sille hyvää vasta­painoa, Pesonen kertoo.

– Me ollaan vaan isompia lapsia, ensim­mäistä Telecas­te­riaan rakentava Jouni Jurvanen nauraa.

Jurvanen kertoo halun­neensa tulla katsomaan, kuinka vaikeaa kitaran­ra­kennus oikein on.
– Eka on vaikea, mutta seuraava on varmasti helpompi tehdä. Kun on hyvä opettaja, tekee vain mitä käsketään.

Yhden illan aikana sähkö­ki­taran tekoa ei ehdi aloittaa, mutta verstaan oikohöylää Kaasinen pääsee kokei­lemaan. Entisenä teknisen työn opettajana hän on ehtinyt opetella paljon erilaisia teknii­koita.

– Harrastan kaiken­laisia käden­taitoja. Entisöin autoja ja vanhoja hirsi­taloja, ja rakennan ja verhoilen huone­kaluja. Käden­taitoja tehdessä lupaan aina itselleni, että nyt en kiirehdi. Mutta aina se kunnianhimo puskee pintaan.

Ilves on oman tiensä kulkija

– Nyt olen heikoim­massa elemen­tissäni, Kaasinen arvelee, kun kaarramme seuraavan kohteen, Pekkalan kartanon pihaan.

Pekka­lassa järjes­tetään suuri osa kansa­lais­opiston kuvataiteen opetuk­sesta ja keski­viik­koil­ta­nakin talon lähes jokai­sessa huoneessa on ryhmä. Kaasinen osallistuu yli 12-vuotiaiden kuvataiteen perus­o­pin­toihin.

Ryhmässä ollaan juuri aloit­ta­massa uutta tehtävää, jossa piirretään jokaisen oma voimaeläin. Selail­tavana on paksuja eläin­kirjoja, joista omaa eläintään voi etsiä.

Kaasisen ei tarvitse eläintä miettiä, se on ehdot­to­masti ilves.

– Ilves on oman tiensä kulkija, Kaasinen perus­telee valintaa.

Ilveksen kuvaa ei löydy eläin­kir­joista, mutta ryhmän opettaja Ella Törmi­koski keksii heijastaa eläimen video­ty­killä taululle ja Kaasinen pääsee töihin.

– Eläintä voi lähteä hakemaan myös mieli­kuvan tai muisti­kuvan kautta, Törmi­koski neuvoo.
– Näköisyys ei ole se, mitä haetaan, vaan fiilis ja tunnelma.

Kaasinen saa nopeasti kiinni ajatuk­sesta.
– Haluaisin tehdä sellaisen, jossa pimey­dessä näkyy silmät ja joitain ääriviivoja.

Mutta millaisia eläimiä muilla ryhmä­läi­sillä syntyy?
– Kauris, koska mun horos­kooppi on kauris, Hilla Kosomaa kertoo.

Iida Salmelan voimaeläin on saukko.
– Ne tykkää olla yhdessä toistensa kanssa, ja ne on leikkisiä, Salmela pohtii.

Alun epävar­muu­desta huoli­matta Kaasinen saa ilveksen nopeasti hahmo­teltua paperille.

Illan lopuksi käydään pienellä kierrok­sella karta­nossa. Perin­ne­ra­ken­ta­mi­sesta väitel­leenä tohtorina Kaasinen huomaa heti talon listojen ja kaiteiden puupintoja jäljit­te­levät ootraukset, ja yläkerran käsin veistetyt hirret. Alakerran maalaus­luo­kasta kuuluu iloinen puheen­sorina. Ennen kotiin­lähtöä vilkaistaan vielä, millaisia teoksia maalauksen työpa­jassa valmistuu.

– Voi että kun nämä ovat taitavia, Kaasinen huokaisee.

– Tämä oli mukava ilta ja oli hienoa nähdä, miten monipuo­lista toimintaa täällä on. Silloin kun ollaan tekemässä vapaa­eh­toi­suus­poh­jalta, ihmisistä loistaa innostus, koska he ovat itse sinne hakeu­tuneet. Mikäs sen parempaa hyvin­vointia on kuin tämä mielen hyvin­vointi, jota tällä saavu­tetaan. Se on iso arvo.